perjantai 12. huhtikuuta 2013

"Annatko sä tuon huutaa?"

Yksivuotiaani sai toisen kerran kaupparaivotaudin, jälleen aivan yhtäkkiä ja yllättäen ilman ennakkovaroitusta. Tyttö alkoi kiljumaan ja huutamaan kuin olisi ollut pahakin hätä. Veti itsensä aivan suoraksi ja muuttui huvittavan näköiseksi. Katsoin häntä hetken, nauroin sisäänpäin ja jatkoin ostosten hakemista normaalisti. Äänitorvi kärryissä HUUSI vain minkä ehti. Jätin kärryt lapsineen hyllyn päätyyn ja menin valitsemaan GoGreenDeli-kuivajuttuja. Sillä välin ventovieras mieshenkilö oli tullut lässyttämään lapselleni. Työnsi nenänsä aivan parkuvan otuksen kasvoille - ja sai tyttäreltäni tahattoman läpsyn, mitäs tunkee toisen naamaan kiinni! Tyttö jatkoi raivoamistaan, ehkä n. 2 minuuttia oli kulunut. Kumautetuksi tullut henkilö kävi utelemaan minulta enkö aio tehdä mitään lapsen vaientamiseksi, annanko lapsen huutaa. Pudistin päätäni, en tietenkään tee ja todellakin annan. Miksi pitäisi? Kyllä se tenava rauhoittuu, kun saa aikansa melskata. Niin hiljeni nytkin ja oli entisellään n. 4 minuutin kuluttua kiljumisen aloittamisesta.

Ehkä typerintä mitä voisi tehdä, on alkaa lässyttämään tai muulla tavoin häiritsemään lapsen huutokohtausta. Useimmiten välinpitämättömyys toimii. Tai on toiminut niillä lapsilla joiden kanssa olen ollut tekemisissä.

Ei kommentteja: