perjantai 26. huhtikuuta 2013

Elämäni eläimiä

Varis
Pappani löysi siipirikkoisen, puusta pudonneen variksenpoikasen. Toi sen meille hoitoon, koska olin kinunnut itselleni kania, mutta isä ja äiti ei suostuneet. Ruokin äidin kanssa varista muussatulla kalalla ja maitoperunaleipäsoseella. Varis kasvoi nuorikoksi ja kylpi siipiä lepatellen, kun kastelukannun suihkupäällä kasteli vettä päälle. Lentoharjoituksia se piti koiran pitäessä vahtia kissoilta ja haukoilta. Lopulta varis lähti lopullisesti, mutta ei unohtanut meitä. Syksyn tullessa se aina välillä seurasi koulutietäni puhelintolppaväleissä. Oli monesti odottamassa aamulla minua, kuten yksi kettukin joskus.

Lasse
Lasse oli saksanpaimenkoira. Lasse oli vuoden vanha, kun synnyin v. 69. Kasvoimme yhdessä, meistä tuli bestikset. Lasse oli siellä missä minäkin, metsässä, ojissa, pelloilla. Isän mukana koira kävi joskus töissä, mutta pääsääntöisesti mun ja siskon kanssa. Koiran yksi erikoisuus oli jalkapallon pelaaminen. Se todella pelasi, tökki kuonolla ja tassuilla palloa. Lasse eli pitkän ja terveen elämän, se kuoli nukkuessaan 16-vuotiaana. Ainoana vanhuuden vaivana koiralla oli heikentynyt kuulo.

Kettu
Joskus poikasena mua lähti seuraamaan kettu. Kettu oli utelias nuori. Eläin alkoi aamuisin odottelemaan mua koulutiellä. Se seurasi kouluteitäni, mennessä varsinkin. Tullessakin joskus. Jos käännyin tai tein äkkinäisen liikkeen, kettu pysähtyi ja oli valmiina juoksemaan karkuun. Mikäli kettua ei ollut näkyvillä, vislailin sille kutsuja ja sieltä se jostain jolkotti! En kertonut koulukavereille ketusta, koska olisivat varmasti kivittäneet tai ampuneet ynnä muuta antijärkevää. Joskus kettu vaan lakkasi tulemasta, mutta tätä jatkui muistaakseni kevään/kesän, muutama kuukausi kuitenkin. En tätäkään villieläintä totuttanut liikaa itseeni, en esimerkiksi antanut mitään ruokaa sille.

Usko
Usko oli musta maatiaiskukko. Usko tuli kanalaumansa kanssa v. 86 90 pitämään majaa tilalleni. Uskolla oli tapa ilmoittaa äänekkäästi vieraista autoista pihassani. Joskus Usko tuli mun perässä rantasaunalle saunomaan, koska tiesi, että multa saattoi löytyä omenan paloja. Välillä kukko seisoskeli laiturilla, kun uin. Usko kuoli 13-vuotiaana.

Mirja ja Paula
Mirja ja Paula oli pitkäikäisimmät Uskon kanalaumasta. Munivat hyvin, hoitivat pikkutipuja, kotkottivat, kuopsuttivat, juorusivat. Rouvat olivat sosiaalisia ja ihmisystävällisiä, ei silti kaikille vieraille. Kanat lehahtivat syliin, jos kyykistyi ja jutteli niille. Paula ja Mirja ilahduttivat olemassaolollaan liki 20 15 vuotta. Olen unohtanut toisten kanojen nimet, mutta pitkäikäisiä ja terveitä nekin. Reilusti yli 10-vuotiaita jokainen ennen ikiviheriäisille niityille lehahdustaan.

(Löysin mun kanavihkon, siinä luki tarkat päivät kanojen saapumisille)

Riku
Riku oli charolaisrotuinen sonni. Rikun sain "kaupan päälle" vasikkasatsia ostaessani 90-luvun alussa. Riku painoi vähän eikä se osannut/jaksanut kunnolla syödä. Ajattelin katsella tilannetta viikon, mutta päätin etten ala sen kanssa pelleilemään. Päätökseni ei pitänyt alkuunkaan. Löysin itseni usein, jopa yömyöhään juottamasta Rikua maitopullosta vahvennetulla maidolla. Se kannatti, Riku alkoi voimistumaan ja kasvamaan. Koskaan siitä ei isoa charolaista tulisi, mutta tyhjää parempi. En muista miten se kävi, mutta Riku muutti mummolleni ja papalleni kolmen kilometrin päähän. Sen piti olla ainoastaan kesä siellä syömässä heinikkoa matalemmaksi, mutta Rikusta tulikin heille kotieläin. Mummo joi sonnin kanssa kahvia takapihalla. Sonni totteli vislauksia, eikä mennyt mummon ja papan kasvimaalle melskaamaan. Riku oli irrallaan aidatulla pihalla, kävi hinkuttamassa itseään metsän puita vasten. Talven kovimmilla pakkasilla Riku vietti yöt liiterissä. Pappa komensi sonnin ulos lantojen siivouksen ajaksi, sillä välin 600 kiloinen pikkupoika talsi lumihangessa. Sonni luuli itseään ilmeisesti koiraksi, niin koiramaisia tapoja sillä oli, kuten se, että meni tervehtimään vieraita. Kun pappani kuoli 2000-luvun alussa, Riku suri asiaa ettei paljoa jaksanut huomioida ihmisiä. Kesän tullessa se taas virkistyi. Riku eli aina vuoteen 2005 asti jolloin mummoni kuoli.

Prisilla
Jotakin 10 vuotta sitten tapasin tiellä teurasautokuskin autoineen tien laidasta raapimassa päätä jotta mitäs nyt. Kurkkasin sisään, siellä oli vastapoikinut lehmä vasikkansa kanssa purujen seassa. Kehoitin kuskia tuomaan lehmän ja vasikan mun luokse sairaskarsinaan ja että ottaisin selvää byrokratiasta jatkon suhteen. Heppu toi, koska hänellä oli kiire eikä voisi selvitellä paremmin. Lehmä oli laitettu teuraaksi mahouden takia ja nytpä se maho lehmä oli vasikoinut teurasautoon.
Soitin lehmän emännälle, joka ei voinut uskoa todeksi. "Se on ollut meidän paras lehmä lypsamään ja itku pääsi, kun auto piti tilata." Mulla oli kolme päivää korpilahtelainen lehmä ja vasikka asukkina, kun lehmän emäntä järjesteli autokyytiä. Opetin vasikalle reitin ruokabaariin, lypsin lehmää mitä vasikka ei juonut, ruuttasin kalsiumpastaa kaksi kertaa päivässä rouvan suuhun, voitelin utaretta yrttilinimentillä tulehduksen estämiseksi, juteltiin, hän aina ymähti vastaukseksi.
Kolmen päivän päästä äiti ja tytär tultiin hakemaan. Lehmän emäntä meni kotieläintään halaamaan ja kiittämään vasikasta. Isännän kanssa puhuttiin säästä jonka jälkeen lähti Korpilahdelle takaisin kotiin teurastamoon laitettu lehmä, Prisilla ja vauvansa Rinsessa.

Pena
Pentti aka Pena oli kissanpentu, joka tuli mun luo. Tai oli odottamassa mua naukuen surkeasti nälkää kotiovella erään työvuoron jälkeen vuosia sitten. Annoin sille ruokaa ja päätin viedä sen aamulla Tampereen löytöeläinpaikkaan. Pena oli tummanharmaa, ihan hauskan näköinen kissa. Ajattelin ettei musta ole kissaa pitämään, en edes erityisemmin niistä pidä. Sekin oli taas yksi päätös, joka ei pitänyt. Pena asui mulla muutaman vuoden, joutui ilveksenkin kynsiin, mutta selvisi. Sairastuttuani kissa asui muualla, jossa se oli kuollut yhtäkkiä.

Turo
Turo oli löytökoira. Löysin sen työparin kanssa jolkottelemasta Teiskossa, josta toimitimme koiran löytökoirataloon. Koiraa ei kukaan kaivannut paitsi mä, joka haki sen itselleen. Turo oli berninpaimenkoira eli aika giganttisen kokoinen, Pena oli sen bestis, vaikka kokoeroa eläimillä oli kymmeniä kiloja. Turo sulostutti elämääni n. 3 vuotta ja jätti koiran kokoisen tyhjiön. Tyhjiön "täytti" sairastumiseni ja kaikki muu.

Petra(hyi mikä nimi) aka. Pete
Ruskea dobermanninarttu Pete on ollut mulla elokuusta 2009. Se on syntynyt 2008. Pete tuli mun koiraksi allergiaperheestä alle vuoden vanhana. Pete on kuin ihmisen mieli. Kiltti ja ystävällinen jokaista eläintä ja ihmistä kohtaan. Sille on ehtinyt tässä ohessa sattumaan kaikenlaista, mm. murtamaan tassun kalliolta pudotessaan. Onneksi koira on rauhoittunut ja nykyisin sitä kiinnostaa lähinnä lapsen/lasten paijattavana oleminen ja muu kotielämä. Joka kesä koiran suurimpia huolenaiheita on rastasvauvat, jotka pomppivat lenkkipoluilla pusikoissa lentokyvyttöminä.

Joitakin tärkeimpiä mitä mieleen tulee. Lisäksi olen pikkupoikana ollut karanneiden hiehojen/lehmien/sonnien etsiväpoika. Minulla lienee ollut nautoihin joku magneettinen vaikutus, koska äkäisinkin sonni on lakannut puuskuttamasta ja totellut pyyntöä palata kotiin tai muuten liekaan, jolla ne on voinut toimittaa perille. Joskus sekunnin mua saattoi pelottaa lapsena, kun jouduin tilanteeseen, jossa 800 kiloinen ay-sonni kuopi etujaloilla maata valmiina tulemaan puskemaan rääsypojan lätyksi. Se oli ainoa kerta, jolloin eläimelle piti puhua kovemmin(miten 9-vuotiaasta pojasta saa edes kovaa ääntä) ja pitää luudanvartta kättä pidempänä. Kivahtamisen jälkeen sonni rauhoittui ja tuli luokse pää kyyryssä. Sitten vein sen kotiinsa.

Niin, eläin on silti vain eläin eikä niitä pidä inhimillistää liikaa. Villieläintä tai muuta luonnonvaraista eläintä ei saa ottaa lemmikiksi. Muistuuhan mieleen sekin, että sammakoiden kutua ei saa ottaa kotiakvaarioon kasvatettavaksi? Se on kiellettyä ja kaiken lisäksi todella tyhmää. Järki pitää olla touhuissa!
Ennen kuin alkaa pilkkaamaan ihmistä, jolle vaikkapa koira on lapsen korvike, voisi miettiä ennen kuin asiasta mitään sanoo, varsinkaan ääneen. Jos henkilöllö on ihmislapsi ja dissaa koiranomistajaa, joka vie eläintä eläinlääkäriin, kun se on kipeä, että menee hörhöilyksi, kannattaa miettiä hetki. Tai jos joku suree kuollutta eläintä, voisi pitää päänsä kiinni heitoilta siitä mitä jotakin elukkaa suremaan. Jokainen on omanlaisensa. Se, että jollakin on kaksi koiraa eikä yhtäkään ihmislasta, ei tee siitä koira-asiasta naurettavaa tai lapsen omistajaa paremmaksi ihmiseksi, vaikka välillä kuulee ja huomaa sellaista olevan.

8 kommenttia:

Lotta kirjoitti...

Usko! Mirja! Riku! =D 😁

Andie Heimaz kirjoitti...

Nimiä meinasin minäkin kommentoida. :) huvittavia nimiä. Minä oon pitänyt lemmikkinä myös villieläimiä, vaikka ei saisi. hyi mua, en ota enään. Mutta pöllin sun idean ja teen oman listan elukoistani.

Heidi. kirjoitti...

Kiitos! Tämä on hyvä juttu!

Minttu kirjoitti...

Usko-kukko! Kana nimeltä Paula! Mieletöntä! <3

Arttorius kirjoitti...

:]
Mä tätä tuhratessa nyyhkin välillä, kun tuli jotkut ötöt, elämäntilanteet ja asiat niin kovin elävänä mieleen ja sitten meni taas pois muistoksi.

Anonyymi kirjoitti...

Ethän sä niin paha ihminen (voikaan) olla! Kukaan joka eläimistä pitää ei voi olla täysin kehno :-))
-A

Apina Hevonen kirjoitti...

...kanasensa niitylle ajoi, pienet kanaset ne hyppeli. Metsästä hiipi se hiljainen kettu, niin viisas ja pitkähäntäinen...

Arttorius kirjoitti...

Nii! Sellaisia ne ketut ja hyppelevät pienet kanaset :D