maanantai 29. huhtikuuta 2013

Läheisyys lämmittää

Läheisyyttä kaihtava tapa siirtyy.

Vahvaa asiaa. On niin kovin totta mitä jutussakin sanotaan, että kulttuurissamme miehen kuuluisi välttää hellyyttä ja ainoat asiat liittyisivät seksuaaliseen kanssakäymiseen tai siihen pyrkimiseen. Sitä en kuitenkaan usko, että tietyillä alueilla olisi sen suurempia eroja läheisyyden ja etäisyyden erolla. Kenties asia näin on.

Olen saanut elää lapsuuden, jossa minua on halattu, koskettu ja ruokittu nälän tullessa. (Äidille oli neuvolassa sanottu Ylpön ohjeita ettei saisi ruokkia kuin tietyin väliajoin, mutta onneksi äiti on toisesta kulttuurista kotoisin eikä sitä totellut.) Joskus muistan kun itkemistä on muutaman kerran käsketty lopettamaan, mutta ei siitäkään mitään traumoja ole jäänyt ettei [mies] saisi osoittaa tunteitaan. Nuoruuden kaverien ja ystävien, niin nais- kuin miespuolistenkin kanssa on aina ollut fyysinen(ei-seksuaalinen) läheisyys luonnollista. Ei mitään lääppimistä tai ole halattu sellaista, joka sellaisesta ei pidä, mutta läpsimistä ja tuuppimista, koskettamista. Olenkin saanut hyvät eväät kosketuksen suhteen elämässäni ja olen siitä kiitollinen.

Muutama vuosi sitten kipeydyttyäni ja sen jälkimainingeilla kaikki muuttui. Kasvatin ympärilleni muurin, ikijää- ja routakerroksen. Pelkäsin, enkä uskaltanut luottaa. Syitä ei ole syytä luetella saati niitä tarvitse enää ajatella, mutta olin yksikseni muurini sisässä, johon kenelläkään ei ollut asiaa. En edes muista kuinka pitkä aika meni, kun ketään olin halannut. Olin melko omissa oloissani ja kaihdoin ihmisiä, joiden kanssa aiemmin olin ollut yhteydessä. Ajattelin, että jokainen tahtoo minulle ainoastaan huonoa. Se aika oli tyhjää ja omituistakin aikakautta näin jälkeen ajateltuna.

Muutama vuosi sitten tutustuin erääseen nuoreen naiseen. Nainen jonkun kuukauden kuluttua ilmeisesti tykästyi minuun, mutta minä en millään uskaltanut häneen tai lähinnä uskaltanut tunnustaa asiaa edes itselleni, kenenkään ei olisi hyvä olla läheisyydessäni. Toisaalta en sitä asiaa edes ajatellut sen enempää. Tuo nainen välillä halasi minua ja olin kauhuissani! Miksi ihmeessä kukaan tahtoo halata, minua!? Tajusin, että olen niin palasina ja romuna, että mun pitää alkaa opettelemaan kaikkea uudestaan. Aloin hakeutumaan ihmisteni seuraan, rakentamaan uudestaan jotakin, mistä olin pyrkinyt eroon. Pyysin ystäviä ja kavereita halaamaan minua vaikka väkisin. Myös tätä naista pyysin "kouluttamaan" mua läheisyyteen. Sitä taisi auttaa se, että olin hieman ihastunut. Lopulta aloimme seurustelemaankin. Halaaminen aiheutti pitkään kouristuksenomaisia pakokauhufiiliksiä. Pakotin silti itseni, opettelin ottamaan kädestä kiinni, opettelin koskettamaan ja olemaan kosketuksen alla. Opettelin olemaan lähellä. Lopulta aurinko sulatti lopun jääkerroksen, minusta tuli jälleen pikkuhiljaa oma itse, sellainen, joka olen ollut aina, halaava otus, läheisyyttä pelkäämätön miekkonen. Lähti hieman käsistä, mutta sellaista voi olla, kun tiivisteet on yleensäkin huonompia.

Tunnistin YLE:n jutusta helposti sen, että läheisyyteen voi opetella. Kosketusherkkyyden voi löytää, vaikka se olisi hukuksissa jossain syvässä. Joskus pitää ehkä tehdä enempi töitä ja asettua epämukavuusalueelle opeteltaessa. Se kannattaa! Länttäilen päivittäin niin paljon kuin sielu sietää naista, joka minut opetti uudestaan halaamaan ja olemaan halattavana. Koskettaminen ja halaus meillä on yhtä luontaista kuin hengittäminen. Lapsiani pidän sylissä ja lähellä niin paljon kuin vain joutaa pitämään. Sylissä on turva, johon mikään maailman paha ei yllä tai ainakin moni asia tuntuu hieman helpommalta sieltä katsottuna.

5 kommenttia:

Andie Heimaz kirjoitti...

Hieno kirjoitus. Koskettaa jollain tasolla muakin tuo koskemaan ja kosketuksen kohteena olemisen opettelu. Mulla tosin taustalla ei ole sairaus vaan lapsuudesta opittu turhan halailun olevan turhaa. Liitin todella pitkään "turhan" halaamisen hieman syntiseksi ja vääräksi. Meillä halattiin oikeastaan vain silloin, kun pyydettiin syntejä anteeksi ja se oli kiusallista jolloin halaaminenkin iskostui alitajuntaan nihkeänä ja kiusallisena tapahtumana. Hullua!
Minutkin on yksi ihana nainen opettanut koskemaan ja halaamaan.

Arttorius kirjoitti...

Mullei ollut yksin kipeys, mut kaikki muu sonta mitä oli menossa jne... Parasta, kun on takana sekin aika.

Ei tuo ole yhtään hullua että niin olet kelaillut ja oli niitä oloja mitä sanot. Onneksi säkin olet nykyisin täydellinen mies! ;D

Andie Heimaz kirjoitti...

Erittäin hyvä ellei täydellinen! ;)

Apina kirjoitti...

Hieno tarina. Kiitos :)

Minä olin samanlainen monet vuodet, en juuri halannut, en nauranut tai itkenyt. Sitten erään tanssiyhteisön kautta opin halaamaan, nauramaan ja itkemään. En kuitenkaan osannut kohdistaa hellyyttä rakkauden tasolla yhteen ihmiseen ennen kuin tapasin aviomieheni. Yksi syy miksi rakastan häntä on kun hän kysyy usein "halataanko?". :)

Arttorius kirjoitti...

Kuulostaa hyvältä, sekä yhteisö että mies. :]