sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Murhaavat miehet

Mua iljettää termit perhesurma, laajennettu itsemurha tai kunniamurha. Vältän käyttämästä sellaisia muissa kuin mahdollisten pakollisissa virallisissa yhteyksissä, kuten koulutehtävissä. Käyttäköön niitä silti media ja mediassa esiintyvät yms. tahot. Minä haluan  mieltää perheen positiiviseksi asiaksi.

Ylilääkäri Lauerma: Perhesurmaajat ovat yleensä sairaalloisen itsekeskeisiä narsisteja
Ylen lisäjutussa kerrotaan vielä tilastoja, joissa ei ole mitään yllätyksiä. Sisäasiainministeriön vielä tarkempaa dataa vuosilta 2003-12.

Hyvä, että on Lauerman kaltaisia suoraan puhujia eikä iltapäivälehtien kaltaista hyssyttelyjournalismia tyyliä Naapuri: "He olivat aivan tavallinen perhe ja mies morjesteli aina". Tavallista ole kuin kenties ulkoiset puitteet. Mikään ei ole raukkamaisempaa kuin toisen ihmisen hengen riistäminen. Hyvänä kakkosena tulee muuten vaan väkivaltaa käyttävät. Sellainen ihminen ei ole millään tavalla tavallinen tai normaali. Jos alkoholia käytettäessä muuttuu sadistiseksi pahoinpitelijäksi, ei siinä ole mitään tavallista tai normaalia, vaikka alkoholin piikkiin monta asiaa sysätäänkin. Oikeuslaitos (ja media) myös usein vierittää syyn alkoholiin, onhan se nähty esimerkiksi rattijuoppojen tekemistä tapoista, mutta ei nyt siitä.

Koko perheen tappaminen ei ole pelkästään nykyajan ilmiö, ne ovat lähinnä vähentyneet. Esimerkiksi sotien jälkeen traumatisoituneet miehet tappoivat perheitään suuremmalla skaalalla mitä nyt, mutta jäivät uutisoimatta paitsi korkeintaan paikallistasolla. Luin pari viikkoa sitten jostain(Aamulehdestäköhän?), että tuo H. Lauerma on aloittanut tutkimustyön perhesurmien ja uutisoinnin yhteydestä, että synnyttääkö paisutettu uutisointi lisää niitä. En siitä tiedä, mutta syy tappoon on silti aina tekijän.

Entisajasta tuli mieleen mummoni joskus ohimennen kertoma juttu lapsuutensa kotikylänsä tapahtumista, joissa lyhyen ajan sisällä kaksi eri miestä teloitti suuren perheensä. Näistä jäi henkiin pari ihmistä, jotka olivat mummon kanssa tekemisissä ja päällisin puolin selvisivät voittajana elämässä huolimatta valtavasta traumasta lapsuudessa, vaikka jättääkin arvet.
Kolleganani on ihminen, jonka isä tappoi joskus äidin kuin pienemmän sisaren ja tuo kollega oli sisaruksista yksi joka jäi henkiin, vaikka sai vakavia vammoja. Ei hän niistä asioista ikinä puhu eikä ole mikään tarvekaan. Ihminen elää, se on tärkeintä. Tiedän myös erään toisen, jonka vanhemmat kuolivat toisen puolison väkivallan seurauksena. Hän sanoi vain ettei ajattele asiaa erityisen monimutkaisesti enää. On kamala asia kun oma isä tappoi äidin, mutta lapsuuden hyvät muistot ei siitä ole mihinkään muuttuneet. Isän tekoa tyyppi ei hyväksy, mutta ei se silti tee kokonaisvaltaisesti ihmisestä hirviötä, vaikka muu suku näin huutaa. Tuo pariskunta on myös haudattu samaan hautaan lasten päätöksestä, vaikka tapetun naisen sukua asia varmasti loukkaakin.

Jos kuulen uutisissa jostakin taposta, surmasta, en niitä lue kuin sen kerran. Jättäydyn ulkopuolelle tietoisesti ja tiedostamatta olla lukematta uutisia tarkemmin tai muita foorumeita sen suhteen. Mua tympäisee kaikki hurskastelu ja vouhkaaminen niistä, samoin kuin välttäisi myös julkisuudesta jättää mahdolliset surmatavat ynnä muut merkityksettömät asiat. Julkiseksihan ne tulee usein, mutta en koskaan jaksa käsittää miksi, vaikka tiedän silti, jotkut ihmiset haluaa tietää. Samoin kuin oikeudenkäyntien teonkuvaukset, kuka niitä tarvitsee? Tai kuulla jonkun kauhistelua asioista. En jaksa sellaista enkä halua tietää enempää kuin tarvitsen. Voisi kai sanoa että välinpitämättömyyttä, mutta ei ole. Miksi pitäisi ryystää infoa ja dataa tuollaisista, kun tarpeeksi skeidaa ja kehnoja asioita näen ja olen nähnyt ja setvin, kun joskus töihin palaan.

Onpa keveitä sunnuntaiajatuksia... ;]

2 kommenttia: