tiistai 10. joulukuuta 2013

Kansakunnan muisti

Ihmispopulaation digitaalinen muisti, erinäiset interveppipalvelut. Vastikään löysin vanhan blogini vuosilta 2002-2004, päivitystahti verkkaisempi johtuen mm. kahdesta työstä ja nk. vilkkaammasta seuraelämästä. Huomasin että blogger on muuttunut niistä päivistä aika paljon ja silti ei lainkaan. Logo on sama. Samat tekstit alanurkassa, sama idea tietysti säilynyt. Jossain vaiheessa Google osti Bloggerin, silloinkaan ei tullut suuria muutoksia. Menneinä aikoina sivuston ulkonäön muuttaminen onnistui pelkästään html-koodia ronklaamalla kokeilun ja erehdyksen kautta. Muutoin idea sama, joskin systeemit oli silloin yksinkertaisempia, ei tällaisia kilkkeitä kuten musta tausta kuvalle, ei liikkuvaa flash-animaatiota tai muuta monimutkaista. Vain kirjaimia. Kuvia pystyi muistaakseni lisäämään, mutta lataus oli erilaisempi.

Itse sisältö digidiaryssani oli suht samaa tylsää tyyliä kävin töissä, tein peltohommia kesäkaudella, urheilin, kävin kokouksissa, ruokin elukoita-meininkiä kuin vuosia myöhemmin aloittamani, nykyinen privablogi. Miehen perusrakenne ei muutu, vaikka aika soljuu eteenpäin ja elämäntilanteet muuttuvat. Oli kuitenkin paljon "pelottavampaa" löytää ajatuksiansa bittimuodossa kuin kynällä kirjoitetusta päiväkirjasta noilta ajoilta. Taltioin ne muutamat tekstit Wordiin, poistin sivuhistoriasta enkä palaa siihen enää ikinä. Taas pitää todeta: Elämänsä dokumentointi kannattaa aina. Oli se mitä tahansa. Harvoin kaduttaa ellei jotain älytöntä kouhotusta ole ja miksipä omat ajatukset sitä olisikaan. Siksi kirjoitan lapsistamme vauvakirjoihin ahkerasti, koska kuka niitä asioita muistaisi enää muutaman vuoden päästä. Silti tiedän miten kiva niihin kaikkiin juttuihin on palata vuosien päästä ja kuinka tärkeää mulle on muistot joita vanhemmillani minusta on.

Muita dokumentteja diginä, että paperisena joihin on kiva palata joskus. Mulla on tallessa esimerkiksi viljelysuunnitelmat kuin poikien(sonni) rekisterit ja muu kirjanpito vaikkei säilytysvelvoitetta enää ole vuosiin kai ole ollut. On silti mukava palata takaisin niihin välillä. Tietystä lohkokortista muistan, että siinä lumi viipyi pisimpään, oli siten myös märkä pitkään ja sen äestin viimeisenä. Jollekin lohkolle kertyi aina kiviä, vaikka miten niitä viskelin menemään. Luultavasti jokaisen sonnin muistan nimen perusteella, osaan liittää välittömästi joitakin luonteenpiirteitä niihin vaikka sonnin syntymästä olisi aikaa 15 vuotta tai enempi eivätkä ne viipyneet asumassa kuin sen alle pari vuotta. Eräskin simmental-rotuinen Osmo-sonni oli aina nuolemassa ja morjestamassa turvallaan, vaikka oli 700 kiloinen pikkuinen, joten tarkkana oli syytä olla sen hellyyskohtauksien iskiessä. Yksi ay-Ollikainen kihnutti itseään jatkuvasti ja koko ajan johonkin karsinan aitaan, eräs pari, Viljami ja Mertsi kulki aina vierekkäin kaikkialla, Kuusisto oli röyhkimys ja pökki muita pois ruokapöydältä parempaa hakien. Onnellisia sonneja oli mulla aina pihatto täynnä. Luomulihaa parhaimmilaan.

Selailin toisia juttuja ja löysin kuvan vuoden 2010 viimeisiltä päiviltä. Olin silloisen tyttöystävän kanssa pirskeissä Helsingissä, jotka järkkäsi eräs ystäväni. Olimme seurustelleet vasta muutaman kuukauden emmekä viettäneet tuolloin suuria aikoja yhdessä johtuen en muista mistä, eikun muistanpa. Tyttöystävällä oli paljon työreissuja, hän oli usein monta päivää poissa Suomesta arkisin. Nähtiinkin vain lähinnä viikonloppuisin. Näkemistä rajoitti sekin, kun minä asuin rivitalokodissa nykyisessä kotikunnassa, hän Helsingin Punavuoressa tai se mitään rajoittanut, mutta meni silti oma aikansa siirtymisiin. Sitten oli nuo yhdet juhlat, joissa oli minulle tuttua jengiä, tunsin joitakin, mutta kotoisaksi tunsin oloni vasta sitten, kun tyttöystävä nukahti polvieni päälle. Hän nukkui muistaakseni toista tuntia ja oli aivan kalikalla lyöty kun heräsi joskus. Vein ihmisen kotiin pippaloista, halasimme hyvät yöt, lähdin kotiini. Kotiautomatkalla tuumin etten kauheasti tahtoisi olla erossa siitä ihmisotuksesta. Sekin saattoi olla pelottavaa, kun ikiroutajää on alkanut sulamaan, eniten minulle oli sitä siis oli. Jäiköhän musta useinkin märkiä länttejä kaduille tuolloin? Järkeviä tunnekuohuja, kuten tuolloin mielsin olotilani. Hah.

Lipaston kolmannella hyllyllä, eräässä puulaatikossa jonka kyljessä lukee Aarteita, on sisässä aarrevalokuva, jota en halua tai voi enkä saa hukata ikinä. Hertta särkyisi osiin, jos näin kävisi ja kuvassa näkyvä tulisi torumaan uniin. Siitä syystä olen digitoinut kuvan ja laittanut sen talteen bittimuotoonkin. Elämänsä asioiden ja tapahtumien tallentaminen kannattaa aina, vaikka jotkut muistot toisi ruskeisiin sata merivesitippaa. Sellaista se elämä juu. Monenlaista tallessa eikä yhtään mitään turhaa.

3 kommenttia:

Tiina kirjoitti...

Mertsi, Osmokin. :)
Itsekö nimet keksit?

Voi sinun routajäätikköä. Hyvä kun suli pois.

Muuttolintu kirjoitti...

Naisena minuun vetosi erityisesti tämän kirjoituksen loppuosa. Niin ihanan romanttista... <3 Ja on se hyvä, kun joku sulatti jään! Mukavaa joulunodotusta sinne. :)

Arttorius kirjoitti...

Osan keksin itse, nimesin ne yleensä isännän mukaan josta oli tulleet, mitäs jättivät nimeämättä :]
Jääkaudesta on ennenkin selvitty ja sen jälkeen ollaan oltu entistä ehompia! :D
Kiitos Muuttolintu!