torstai 23. tammikuuta 2014

Arjen rutiinit

Rutiinit, ei parempaa ole!
Sitä puoltaa myös Keijo Tahkokallio(kuten ylipäätään kaikki järkevät ihmiset), Ylen juttu muutaman viikon takaa. Harmittavasti nuo oikeasti hyvät jutut on aina lyhyitä, vaikka asiaa varmasti löytyisi enempikin.

Mikään ei ole niin enempi arjen perusta kuin toistuvat rutiinit ja tietyt samankaltaisuudet päivästä toiseen. Ennen lapsia oli näin, nykyisin lasten kanssa on näin. Se ei silti tee elämästä tylsää tai itse ihmisestä, vaikka voisi kuvitella. Päinvastoin, rutiinijutut antaa liikkumatilaa monelle spontaanimmallekin tekemiselle, kun on aikataulut ohjaamassa kuitenkin vastapainoksi. En osaakaan selittää, eikä tarvitse. Tenavien kanssa elämä on a) helpompaa b) turvallisempaa kaikkea jatkoa varten, kun on selkeät säännölliset rytmit ja muut rajat elämässä.
Toivottavasti jaksamme ja viitsimme ylläpitää arkirutiinia myöhemminkin epanoiden kasvaessa, koska näin hyviä meistä vanhemmistakin tuli, kun lapsesta saakka tietyissä asioissa on ollut asioissa oma rytmi. Ei sen luulisi vaikeaa olevan, köh.

8 kommenttia:

Samppa kirjoitti...

Rutiinit rulaa!

Arttorius kirjoitti...

Jes!

Marjaana kirjoitti...

Tahkokallio tuntuu olevan tolkun tyyppi tässäkin asiassa. Mä pidän yllä tiukkoja rutiineja, koska uskon, että lapsikin niistä (salaa) nautii, ja koska mä tarvin niitä jaksaakseni. Win-win!

Ja yhdessä syödään, tietty. Aamupala ja päivällinen, joka päivä. Mulla on siitä joku pakkomielteenomainen,

Arttorius kirjoitti...

Varmasti nauttii :]
Yhdessä syöminen on <3 Kyllä, kyllä. Nykyisyyden jatkumoa tulevaisuudessa sen osalta täälläkin toivon ma. Ei se niin vaikeaa voi olla!
Toinen mistä aion pitää kiinni omalta osalta ja mahdollisten vieraidenkin, että kännykät yms. hiiteen ruokapyödässä ja seurassa. Mikään oo niin raivostuttavaa, kun vähän väliä joku tsekkaamassa onko joltakin tullut viestiä. Puff!

Marjaana kirjoitti...

Totta puhut!

Mä huvitan (not!) joskus itseäni ravintolassa tarkkailemalla seurueita, perheitä ja pariskuntia. Kaamea huomioni on, että usein miehet ovat kiinni kännykässään eivätkä ole läsnä niille, joiden seurassa oikeasti ovat.

Minä loukkaantuisin sellaisesta. Ja loukkaannun. Pojille opetan netikettiä ja tätä kännykän näyttön kans, pakkohan se on. Elävät kuitenkin tulevaisuudessa vielä vahvemmin sellaisessa maailmassa, jossa näitä sääntöjä ei välttämättä kunnioiteta.

HelvetinPöllö kirjoitti...

Mulla valitettavasti on jonkinlainen neuroosi kännykästä; vaikken niinkään tarkistele sitä onko tullut viestejä, mä varmistan tietyn väliajoin, että siinä on varmasti virtaa ja että siinä on äänet tai äänet pois päältä, sen mukaan missä olen.
Yritän päästä tästä tavasta pois, koska tiedän, että se on typerää, naurettavaa ja muista ihmisistä joskus jopa kiusallista.

Viimeksi tässä pari päivää sitten, kun istuin bussipysäkillä ja edessäni seisoi bussi odottamassa lähtöä ja ympärilläni ihmisiä odottamassa omaa bussiaan: KAIKILLA näkemilläni ihmisillä (10-15 ihmistä) oli kännykkä kädessä. Toivoin sydämeni pohjasta, ettei oma puhelimeni nyt vaan soisi, ettei mun vaan tarvitsisi kaivaa sitä taskusta, että voisin näyttää pystyväni elämään ilman kännykkää. Jotenkin kieroutunutta, eikö :D

Arttorius kirjoitti...

:-] http://yle.fi/radiosuomi/taustapeili/2014/01/alypuhelin_on_addiktille_helvetinkone_3460200.html

HelvetinPöllö kirjoitti...

Mun piti puolustautua sillä, että mä käytän sitä kellona, koska mun rannekello on kesäajassa :)
Kunhan kohta taas käännetään kelloja, niin mun neuroosi helpottaa...

Ja retkeilykellosta on patteri loppu.