torstai 24. huhtikuuta 2014

#arkikuvatonepähaaste 1/7

"Näyttää siltä, että monesta ihmisestä firman hoitaminen on merkityksellisempää kuin lapsen hoitaminen."


-------------

Lapset. 
Omani kaikista lapsista tärkeimmät ja rakkaimmat. He saavat iloiseksi joka päivä monta kertaa ja aiheuttavat sydänalassa ikiviipyvää lämmöntunnetta. Ei parempaa ole kuin viettää arkea heidän kanssa kotona päivisin. 

Pidän luultavasti jokaisesta ystävien ja kaverien lapsista, heistä löytää monasti jotakin samaa kuin vanhemmistaan ja ovat silti omanlaisiaan. Ventovieraat tenavat ovat myös sydäntä lähellä, ei kuitenkaan siten miten joskus. 90-luvulla silloisessa kotikylässä pidin sekalaiselle sakille tyttöä ja poikaa kerran viikossa sporttia tunnin tai kaksi kerrallaan, talvella lätkää ja suvena jalkapalloa. 20-30 tyyppiä, ikäskaala 12-19, kaikki sulassa sovussa pelasivat ja viettivät aikaa yhdessä. Mailat ja pallot sain lainaan kotikylän yläasteelta. 

(Hmm, kun käytän safaria eli selainta kännykällä, kirjaudun jostain syystä bloggerista pihalle enkä kykene kommenttiin vastaamaan. Kotona viimeistään.)

4 kommenttia:

marrasthetics kirjoitti...

Tuohon hesarin juttuun liittyen täytyy sanoa, että toivon pystyväni pitämään aina sellaisen asenteen, mikä mulla on tällä hetkellä, että elämästä ei tiedä ja tärkeintä on tässä ja nyt.

Setäni kuoli viime juhannusaattona, hyvin kauniina päivänä, syöpään. Syöpä löydettiin helmikuussa ja juhannuksena kuolo korjasi. Setä oli meidän suvun mun mielestä helpoin ihminen, jonka kanssa sai olla oma itsensä eikä tarvinnut pelätä, että se vetäisi herneen nokkaan milloin mistäkin. Meidän suku on täynnä ihmisiä, joiden kanssa tekemisissä ollessaan saa vähän taiteilla, ettei tule sanomista, mutta setä edusti sellaista leppoisaa puolta, jota jäi ikävä. Se, että juuri setä kuoli, vaikutti muhun syvästi ja viime kesän tunsinkin asioita syvästi ja olin herkällä mielellä, sekä ilossa että surussa. Edelleen, kun kohta vuosi on mennyt, mussa on jäljellä se, että en pahemmin suunnittele mitään, eikä tulevaisuudella ole niin väliä, mun hetki on nyt. Ja se on asia, jonka toivon saavani pitää. Vaikka elämään kuuluukin pitkäjänteinen suunnittelu myös, olisi silti tärkeää oppia elämään tässä ja nyt. Ja sitä mä olen pyrkinyt harrastamaan, vaikka nyt tekisinkin paljon töitä ja en asu siellä missä haluaisin, niin silti olen onnellinen ja nautin elämästä, tänään. Kun syön jälkiruokaa sohvalla, elämä on nyt ja tässä, enkä tarvitse mitään muuta. Ja toivon, että en joudu pois tästä tilasta.

Ja sitä mieltä oon ehdottomasti, että nyt teen paljon töitä, mutta jos saan joskus lapsia, haluan olla niiden kanssa niin paljon kuin mahdollista. Ja se on yksi syy, miksi koitan tehdä töitä nyt, että olisi sitten varallisuutta tehdä niitä töitä normistandardia vähemmän. Aina tietty ei kaikki ole mahdollista, eikä ihmisiä pidä syyllistää, mutta jos voin valita, niin haluan elää niin, ettei elämä mene ohi.

elina kirjoitti...

Ihminen voi katua kaikkea muuta, mutta ei lastensa kanssa viettämäänsä aikaa. Tämän kuulin jo aikoinaan mummolta. Nyt kuulin, kun valintana oli töihinlähtö, että kyseinen perhe vaihtoi lapsen parkettiin.
Useinhan kyse on elämän valinnnoista ja hyvin harvoin on pakko jäädä kotiin tai pakko mennä töihin. Jokainen tietysti saa valita haluamallaan tavalla, usein vaan lapsi unohtuu aikuisten valinnoissa. Sekin tosin on jokaisen perheen oma asia, mutta en ole koskaan kuullut kenenkään todella katuneen oman lapsensa hoitoa, mutta usein kuulen keski-ikäisten valittavan, kun ei ollut aikaa omille lapsille, oli niin kiire työmaailmassa.

Arttorius kirjoitti...

Marra(kiitos muuten monesta kommentista!), varmasti jättää jälkensä! Huippua tuo että olet oivaltanut tärkeimmän, nykyisyydessä elämisen. Ei viitsi murehtia tulevaa tai mennyttä, kun kaikki on tässä nyt.
Mahdolliset tulevat lapsesi ovat kiitollisia sinulle tuosta tärkeysjärjestyksestä!

Minä tein vielä 10 vuotta sitten päätyön ohella "sivutoimista" duunia ja etenkin kesäisin vuorokausi ei aina melkein riittänyt kun piti tuholaisruiskuttaa tai tehdä aaiiveeta tai istuttaa taimia. Mut tein paljon töitä kai siksikin yli pari vuosikymmentä että voin nyt ottaa iisimmin ja olla lasten kanssa huolettomana kotona kun ei tarvitse huolehtia riittääkö rahat. Niin ja pidän työn tekemisestä, en haluisi tehdä jotakin vain siksi että saa laskut maksettua vaan haluan siinä duunissakin olla iloinen tekemästäni.

Arttorius kirjoitti...

Elina, niin totta. Elämä on valintoja. Tuntuu surulliselta miettiä niitä pieniä lapsia päivähoidossa(jossa ei taatusti ole mitään vikaa) jotka ovat pahimmillaan kellon ympäri ja sitten kotona näkevät vanhempaa/vanhempia vain pienen hetken kun taas täytyy mennä uudestaan.
Olen siksikin iloinen kun olen saanut ensin painaa suunia niin paljon kuin jaksan ja lapseni tuli vasta 42-vuotiaana. Ei ole mikään kiire lähtee töihin, ehtii sitäkin.