perjantai 26. elokuuta 2016

Sitten kun ei enää ole

Luin eilen kirjaa, joka kertoi seitsemän sukupolven naiseläjistä, jotka synnyttivät toisiaan. Kirja itsessään oli mielestäni huono enkä tiedä miksi sen edes lainasin, mutta luin kuitenkin kun kerta aloitin.
En tiedä miksi, mutta monta kertaa lukiessani asioita, jotka ovat tapahtuneet joskus, missä ihmiset ovat nuoria ja elämässä kiinni, se tömäyttää kun tiedän ettei niin ole enää. Ihmiset ovat olleet monta aikaa kuolleita eikä heistä ole enää mitään jäljellä. Joojoo, elämän kuuluu mennä niin, tiedän, mutta silti se välillä tuntuu surulliselta, ainakin haikealta. Itse en erityisesti halua ajatella asioita vaikkapa 60 vuoden päähän, koska en silloin enää ole. Se ei ole kuolemanpelkoa tai muuta nöyhtää, on vain julmetun kurjaa kun elämä jokaisessa joskus tulee päättymään. En silti halua kenenkään elävän ikuisesti, joten ei tarttis vaihtaa päitä tai syväjäädyttää väkeä ikuisen elämän eliksiirin löytämiseksi, kaikella on aikansa ja hyvä siten.

Elämän loppu ja sen oikeasti lopullisuus konkretisoitui taas mm. pari viikkoa sitten, kun isäni kertoi, että joutui viemään Lakun(kissa) lopetettavaksi. Laku oli liki 19-vuotias, jonka elämä alkoi kurjasti narkomaanin hoteissa. Löysin märän ja nälässä pidetyn, yksisilmäisen kissanpennun eräästä asunnosta työtehtävään liittyen. Kiinniottamamme tyyppi kertoi, että halusi tappaa kissan, koska olisi halunnut nähdä miten kissa siihen reagoi. Just. Parin mutkan kautta otin pennun itselleni ja vein sen vanhemmilleni. Pikimustan kissan nimeksi tuli Laku. Vanhempien erotessa kissa jäi isälleni. Loppuvuosina elukan ainoa silmä oli sokea, mutta isä perheineen piti kodin turvallisena, joten sokeus ei kissaa haitannut. (Aiemmin tänä vuonna vaimoni lapsuuskodin Mörkö-niminen kissa jouduttiin lopettamaan, se eli peräti 25 vuotta.)

Jokainen elänyt olento on ainutlaatuinen asia universumissa vaikka oikeasti ei olekaan, mutta on silti. Jokainen lemmikki, mummo, täti tai ystävä jättää jälkensä johonkin. Mummot ja vaarit muistetaan ainakin seuraavan sukupolven ajan hyvin, mutta vähitellen muistot häipyvät kunnes jäljellä on pelkkä nimi, joka on joskus ollut. Puff, poissa eikä enää ikinä missään. Tylsän olon sivuuttamiseksi tärkeintä mitä voi tehdä on kliseisesti "elää". Elää kuin viimeistä kesäpäivää aaaaaakesänlapsimäoon, jodlotijol.

5 kommenttia:

Marjaana kirjoitti...

Tylsään oloon auttaa tosiaan "eläminen", lasten ja läheisten haliminen ja nuuskuttelu sekä eläinten rapsuttelu!

Puskissa kirjoitti...

Olen joskus lukenut jostain mietelmän, että rakkaamme elävät niin kauan, kuin he ovat muistoissamme. Se on jonkinlainen lohtu.

Marra kirjoitti...

Rehellistä pohdintaa aiheesta, arvostan.

Mutta onpa ollu vanha kissa, 25-vee! Yhdellä sukulaisella eli kans kissa 19-vuotiaaksi, mutta 25-vuotiaasta en ole ikinä kuullut. Ohhoh ja wau :)

Anonyymi kirjoitti...

Mietin tuota muistamisasiaa hetki sitten, kun serkkuni laittoi kuvia isovanhempiemme sisaruksista, vanhemmista, heidän vanhemmista jne. Mitein just sitä, että kaikki heistä on ollut isovanhemmilleni tärkeitä ihmisiä, mutta suurin osa minulle vain nimiä. Sama kuin lukisin historian kirjasta vaikkapa Mozartista. Joku musaheppu joka joskus eli. Se on karua. Varsinkin kun kelaa, että joidenkin vuosikymmenten kuluttua oma lapseni on vanha mummo ja hänen mahdolliset lapsensa ja lapsenlapsensa eivät juuri edes tiedä kuka olin. Heille olen vain yksi setä muiden joukossa.
Vaikka sinulla siihen ei liity kuolemanpelkoa, minä kyllä myös kaiken tuon lisäksi pelkään kuolemaa. En tiedä mitä siinä, mutta jotain. Ehkä sitä, että jos heräänkin arkussa enkä saa happea ja nenääni on työntynyt kastemato. Tai, että jos minut poltetaan ja juuri kun arkun kansi palaa puhki, niin avaan silmäni.
Tai sitä, että sittenkin herään tulimeressä itse perkeleen hääriessä ympärillä, niin kuin minun lapsuuden uskonnossa opetettiin.
T.Ikkieh

elina kirjoitti...

Ajattelen, että minut saa unohtaa sitten kun minua ei enää ole. Lapset muistavat ja lapsenlapsetkin vielä, mutta senjälkeen olen vain nimi kivessä tai, minun tapauksessa, en edes sitä. Haluan, että minut tuhkataan ja heitetään mereen, mutta sekään ei ole minun ongelmani, eli jos haluavat jonkun kiven riesakseen niin ottakoot.Laitoin juuri pois mummoni tavaroita, koska aikuiset lapseni eivät niitä halua. Mietin, että en tarvitse mummon maljakkoa muistaakseni hänet.
Nyt jo pelkään lemmikkien puolesta, tai oikeastaan omasta puolestani, eli miten reagoin sitten kun on aika luovuttaa.
Minä olen jo sen ikäinen, että kaikki on luopumista. Oleellista on se, miten pystyy luopumaan ja miten elää luopumistensa kanssa. Minulla ainakin on paljon oppimista.